Kalle Jokinen

Viime vuosien ajan on maalattu mörköä siitä mitä seuraa, kun väestö ikääntyy ja suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Ei tietenkään ole mikään uutinen, että eläkkeelle siirtyvien, aktiivisen työelämän jättäneiden virkeiden senioreiden määrä lisääntyy. Vaan seuraako siitä välttämättä uhkakuvien mukaista kurjuutta, on jo kyseenalaisempaa. Nyt ennakoidaan suuria nousuja sekä työnantajien että palkansaajien eläkemaksuihin, koska eläkeläisten määrä kasvaa ja palkansaajien määrä pienenee. Mainittua väestökehitystä ei voi kiistää, mutta voidaan kysyä, missä ovat suurten ikäluokkien maksamat eläkemaksut? Ellei niitä ole hukattu, niiden pitäisi olla jossain. Niin kuin ovatkin, sillä eläkerahastoissa on varallisuutta noin tasavallan parin vuoden budjetin verran. Eikö sitä voi käyttää, jotta vältyttäisiin hurjilta eläkemaksujen korotuksilta?

Jonkinlainen puskuri tietysti pitää olla. Mutta jos sijoitustoiminta on ollut edes jotenkin onnistunutta, moinen varallisuusmassa antaa väkisin tuottoa. Lisäksi osalla nyt perittäviä eläkemaksuja kasvatetaan rahastoja edelleen. Ei meillä rahasta ole alkuunkaan puutetta. Systeemin voi kaataa vain suuri vuotuinen työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrä. Eläkepommi on siinä, että eväät syödään etukäteen.

Ikääntyvien ryhmään kuuluvilla on runsaasti kontakteja ja elämänkokemusta, monet haluavat vielä toimia hyödyllisellä tavalla ja keski-iän kasvaessa monet kykenevät aktiiviseen elämään yhä vanhempina. Tällaiset sanotaan vaikka kuusikymppiset kykenevät osallistumaan moniin projekteihin, vapaaehtoistoimintaan ja hankkeisiin paremmin kuin aktiivisen työuransa aikana. Monet hoitavat esimerkiksi lastenlapsiaan tai puolisoaan ja säästävät näin yhteiskunnan varoja. Eläkkeelle siirtyneiden panosta olisi osattava hyödyntää, eikä siirtää heitä kylmästi varsinaisen arkielämän ulkopuolelle.

Jo 1970-luvun lopulla muutamat kriittisesti ajattelevat ikäsosiologit katsoivat, että vanhojen ihmisten huono-osaisuutta liioitellaan. He näkivät, että korostamalla iäkkäiden ihmisten avun tarvetta terveydenhuollon viranomaiset, geriatrit ja gerontologit pyrkivät hankkimaan itselleen ja toimialalleen lisää virkoja, resursseja ja statusta. Jotenkin tähän tekee mieli uskoa, sillä käytännössä siitä näkyy viitteitä. Eivät kaikki iäkkäät ole huono-osaisia, monet eivät tarvitse elämänsä aikana ainuttakaan ns. vanhuspalvelua. Seniorit eivät ole mikään yhtenäinen takuueläkettä saava ryhmä. Päinvastoin, sen ikäiset ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisissa taloudellisissa asemissa toisiinsa nähden.  On eläkeläisiä, on työssä olevia, on yrittäjiä, on suuria eläkkeitä saavia ja on pieniä eläkkeitä saavia, on toimeentulotuen varassa eläviä, on jokunen miljonäärikin. Ikä on huono yhdistävä tekijä. Tarvitaan kohdennetumpia toimia, jotta yhteiskunnan apu löytää aidon tarpeen.

Sosiaali- ja terveysministeriössä on nyt valmisteltu luonnos laiksi, jolla turvattaisiin iäkkäiden oikeus tarpeenmukaiseen hoivaan, kun tarve on monipuolisesti arvioitu. Noin joka neljäs 75-vuotias henkilö tarvitsee toimintakyvyn heikkenemisen takia säännöllisiä palveluita, kuten kotipalvelua, kotisairaanhoitoa, omaishoidon tukea tai ympärivuorokautista hoivaa. Tämä on merkittävä muutos, mutta jättää kuitenkin esimerkiksi terveyspalveluja tarvitsevat alle 75-vuotiaat ulkopuolelle. Työterveyspalvelujen päätyttyä monet eläkkeelle siirtyneet voivat jäädä puutteellisten terveyspalvelujen varaan, jos eivät ole riittävän aktiivisia oman terveydentilansa seurannassa.

Hyväksyimme eduskunnassa aika loppumetreillä pitkään odotetun kotikuntalain muutoksen. Se mahdollistaa nyt iäkkäiden hoitoa tarvitsevien vanhempien muuttamisen lähemmäs lapsiaan. Aina tähän kotikuntalain muutokseen saakka hoitoa tarvitsevilla iäkkäillä ei ollut oikeutta siirtyä kotikunnastaan toiseen kuntaan, ellei vastaanottava kunta sitä hyväksynyt. Taustana oli hoitokustannusten kasvu muuton kohdekunnassa. Tällaista rajoitusta voi pitää jopa perustuslakiin kirjatun asuinpaikan vapaan valintaoikeuden vastaisena. Muutos on tältä kannalta merkittävä, mutta erityisesti inhimillinen sukupolvia yhdistävä parannus.

Oma koti on varmasti jokaisen ikääntyvän ihmisen toivepaikka. Omassa kotikunnassa ja kotona selviytymiselle on turvattava riittävät edellytykset. Mutta siinä vaiheessa kun tämä ei enää syystä tai toisesta ole mahdollista, on hoitopaikan vastattava kunkin tarvetta. Ihmisarvoinen vanhuus on perusoikeus.
Ikääntymiskehityksen voi nähdä myös positiivisena muutoksena.